Teksti: Virpi Virta Kuvat: Pixabay, Jani Virtanen ,Virpi Virta
Helsinki on aina elänyt merestä.
Tämä radiosta kuulemani lause painui vahvasti mieleeni ajellessani autolla kohti satamaa ja sai minussa tarpeen tuoda julki ajatukseni siitä, missä tilassa mielestäni merenkulkumme on vuonna 2019.
Monelle meistä meri tuo ensimmäiseksi mieleen Suomen ja Ruotsin välillä kulkevat risteilyalukset. Meri luo kuitenkin Suomelle, saarellemme, niin kuin merenkulkijat Suomea kutsuvat, tärkeän sillan erityisesti ulkomaankaupan harjoittamiseen, jonka osuus on noin 80% kuljetuksista.
Kuinka voimme myös jatkossa turvata toimivan liikennöinnin ja elinkeinon?
Jatkuva uhka merenkulun tukien katkaisemisesta on vakava asia, jota on syytä tarkastella lähemmin.
Lehdissä on viime aikoina usein otettu kantaa sekä kansan– että herrojen äänillä siihen, miten matkustaja-alustuki pitää poistaa. Yleinen näkemys on, että se vääristää kilpailua Itämeren matkustajaliikenteessä. Tosiasiassa tuki ei koske vain matkustaja-aluksia vaan myös rahtilaivoja, jos nyt oikeastaan voidaan puhua edes tuesta. Järjestelmä on nimittäin merimiesten rahoittama. Toisin sanoen merimies maksaa veronsa ja sosiaaliturvamaksunsa Suomessa ja lopulta nämä ennakot palautetaan tukena varustamolle.
Virheellisesti kuvitellaan, että kysymyksessä on työvoimakustannustuki, joka koskee ainoastaan Suomea. Kyseessä on kuitenkin tuki, jota käyttävät hyväkseen lähes kaikki Euroopan merenkulkumaat pysyäkseen hengissä kolmansien maiden halvempaa kustannustasoa vastaan. 
Miltä näyttäisi tulevaisuus meille matkustajalaivoissa työskenteleville, jos tuet häviäisivät? Merimies–Unionin Puheenjohtaja Simo Zitting ilmoitti Merimies-lehdessä 3/2019, että välittömästi yli 5000 merimiestä jäisi työttömäksi. Laivat liputetaan todennäköisesti joko Viron tai Ruotsin lipun alle. Virolaisten merimiesten palkoilla ei suomalainen elä, vaikka halua olisi, ja ruotsalaisille varustamoille suomalainen on omaa merimiestä kalliimpi. Ei vaikuta järkevältä ratkaisulta Suomen tämänhetkisen työllistämispaineen alla.
Osa matkustajalaivan henkilökunnasta varmastikin sijoittuisi ravintola- ja matkailuyrityksiin. Ainakin suurimmissa kaupungeissa. Paljon on kuitenkin vielä merimiehiä, jotka asuvat pienissä kunnissa joissa merityö mahdollistaa elämisen ja asumisen pitkienkin matkojen takana, kuten Leppävirralla asuvan kollegan kohdalla. Kaikki eivät voi tai halua asua Helsingissä tai sen kuuluisan Kehä kolmosen sisäpuolella.
Tämän lisäksi tukien poistuessa kaikki 120 kauppalaivaa liputetaan ulkomaille. Ongelma ei siis ole vain merimiesten työllistyminen, vaan uhka huoltovalmiuden puutteesta. Huoltovalmiushan tarkoittaa, että meillä on kyky selviytyä häiriötilanteissa ja kriisioloissa mahdollisimman vähin erityisjärjestelyin ja haitoin. Mitä siis tapahtuu jos olemme motissa, kun Suomessa ei enää ole omaa kauppalaivastoa? Tukien poistuttua Suomen lipun alla seilaavat laivat häviävät ulosliputuksen myötä ja maitse ei voi kuljettaa korvaavaa määrää tavaraa. Tällainen tulevaisuuden näkymä on vähintäänkin pelottava.
Maailma muuttuu ja kehittyy. Toivon kuitenkin, ettei kaikki tähän asti saavutettu ole kaupan tässä alituiseen muutospaineiden alla kamppailevassa merenkulussa. Oman kauppalaivaston säilyttäminen on maamme etu sekä työllistämisen että tärkeä osa huoltovarmuuden takaamiseksi kriisitilanteissa.
Uskaltaudun kuitenkin toivomaan, että järjen ääni voittaa ja voimme tulevaisuudessakin nähdä sekä matkustaja- että rahtilaivoja sinivalkoisen lipun alla.
”Meripoikki meit varjelkkon daevas!”