Teksti: Anne Wassholm
Kuva: Jani Virtanen
Jäsenhankinta tuntuu olevan koko SAK:laisen kentän ongelma. Liittoon liittymisen perusteet eivät välttämättä enää ole samoja kuin ennen. Mutta muuttuuko liittojen viesti ympäröivän maailman mukana? Tavoittaako se enää tämän päivän nuoria heidän astuessa työelämään, saati sitten jo opiskeluaikana.
Nuorten kriteerit oman työn valinnalle ovat viime vuosina muuttuneet. Aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että raha ei olekaan se määrittävä tekijä vaan työn ilo. Työpaikka valitaan enemmän esimerkiksi työaikojen kuin itse suoritettavan työn perusteella. Arvostetaan oma aika tärkeämmäksi kuin ansiotaso. Ennen kaikkea hyvä tunnelma töissä ja kivat työkaverit koetaan tärkeiksi, ei niinkään palkka ja sen eteen tehtävän työn sisältö. Uuden kokeilu ja muutokset ovat helpompia kuin vanhemmille sukupolville ja sen vuoksi vaihdetaan työpaikasta toiseen jos edellä mainitut kriteerit eivät nuoren mielestä täyty. Tämä vaihtuvuus taas aiheuttaa jäsenhankintaan haasteita, kun nuori ei kiinnity tietylle alalle tai työpaikkaan.
Mistä taas voisi johtua, etteivät nuoret koe jotain työpaikkaa omakseen? Onko ongelma keski-ikäisten sukupolvi, joilla työn ilo on kadonnut jonnekin muuttuvan työelämän pyörteisiin? Jokainen voimme tahoillamme kysyä mihin hävisi työpaikoilta rentous, hauskuus ja yhteisöllisyys. Kuinka moni tuntee vielä ammattiylpeyttä? Vai onko jokainen työpäivä enää selviytymistä päivästä toiseen, yhä kauemmaksi karkaavan eläkeiän odottelua. Työelämän kurjistumisen kierre on imaissut mukaansa meistä monet. Mutta onko kaikki ihan pelkästään työnantajien aikaansaamaa? Vai aiheutammeko itse sen, että tuo kierre pyörii yhä kiihtyvämpää vauhtia.
Yksilökeskeisyydestä eroon ja yhteisöllisyys kunniaan
Nuorten pelko muuttumisesta samanlaisiksi voi hyvinkin aiheuttaa sen, etteivät he koe sitä oikeanlaista tunnelmaa työpaikoilla. Sillä negatiivisuus tarttuu liiankin helposti tukahduttaen vähäisenkin työ ilon ja innostuksen. Jopa omat vanhemmat saattavat moittia työtään, varoittelevat päätymästä samoihin töihin. Kuinka usein nuorille kerrotaan kotona jotain positiivista työelämästä, kannustetaan mukaan ay- toimintaan tai puhutaan järjestäytymisen tärkeydestä? Liittoon liittymisen merkitys jää heille mysteeriksi.
Mihin sitten hävisi työn ilo? Hävisikö se työpaikkojen yhteisöllisyyden katoamisen mukana? Sellaiset asiat kuin järjestäytyminen, yhteenkuuluvuus ja joukkovoima eivät enää kuulu taukohuoneiden kahvipöytäkeskusteluihin. Usko minään meidän sijaan on vallannut sijaa ajatuksissamme. Oma etu ensin tai ei ainakaan auteta toisia. Kurjuutta kaikille tuntuu olevan toimiva slogan sekä työnantajien että työntekijöiden suusta. Individualismin ihanne jyrää alleen yhteisen hyvän.
Media nostaa huonoja uutisia ja hyvät lentävät roskiin
Työnantajat hyödyntävät huolella näitä mielikuvia ja tuovat julkisuuteen vain negatiivisia asioita, kuinka jämähtänyt ja vanhanaikainen ammattiyhdistysliike on. Lukijoina olemme jo tottuneet etsimään kielteisiä otsikoita median lööppitulvasta, harvoin silmiimme osuu positiivisia uutisia työelämästä. Toisekseen työnantajat tehokkaasti tarjoavat käsityksiä siitä kuinka oma valta, omat ajatukset ovat parempi vaihtoehto yhteiselle asioiden hoitamiselle ja toisistamme huolehtimiselle. Kuinka pätkätyöt ja osa- aikaisuus muka ovat yksilön valintoja vapaamman elämän puolesta. Jopa television karkkimainoksissa ironisesti todetaan karkkilakon uhatessa, että täytyyhän aikuisella ihmisellä olla oikeus valita omat karkkipäivänsä.
Vuodesta toiseen ammattiliitot pohtivat jäsenhankinnan vaikeutta ja myös SAK:ssa seurataan huolestuneina järjestäytymisasteen kehitystä jäsenliitoissa. Ongelmahan ei ole uusi, mutta ratkaisutkin ovat valitettavan usein samoja vanhoja. Jotta oikeasti onnistutaan tavoittamaan ne tulevaisuuden työntekijät, vaaditaan rohkeaa otetta ja uudistumista. Uusi sukupolvi kerää tietoa aivan muista kanavista kuin edelliset ja tiedon seuraamisen välineet päivittyvät ja muuttuvat nopeasti sosiaalisessa mediassa.
Omalla esimerkillä on suuri merkitys
Jäsenhankintaa vaikeuttaa myös se että iso osa nuorista vierastaa asioiden politisoitumista eikä koe poliitikkojen kieltä omakseen. Arkipäiväinen perusasioiden puhuminen kannattaa aina, asiat täytyy tuoda jokaisen omaa arkea ja tulevaisuutta koskettavaksi. Eikä kaiken informaation tarvitse tulla pelkästään liittojen tai keskusjärjestön suunnalta, vaan meidän kaikkien pitäisi pystyä kertomaan oma tarinamme ja tietämyksemme eteenpäin. Oma esimerkki on aina uskottavampi ja lähestyttävämpi kuin ylevät juhlapuheet. Valitettava tosiasia on varmaan kuitenkin se, että harva osaa perustella miksi kannattaa liittyä liittoon tai miksi itsekään aikoinaan liittyi. Eikä kyse ole siitä, etteikö niitä syitä olisi, mutta tietämättömyys ja epävarmuus faktoista sulkee suut.
Ay- liike mielletään liian helposti pienten piirien keskinäiseksi touhuiluksi ja poliittiseksi peliksi. Liiton jäsenyyden yhteyttä omaan elämään tai omiin vaikuttamismahdollisuuksiin ei ymmärretä. Asian arkipäiväistäminen normaaliksi työelämään kuuluvaksi asiaksi puuttuu. Moni jo pitkäänkin työelämässä ollut ei tiedosta kuinka työelämän ja oman työpaikan neuvottelujärjestelmät toimivat ja mitä tekemistä niillä on liittojen järjestäytymisasteen kanssa. Yhdessä asioiden hoitaminen ja kaikista huolta pitäminen on osa toimivaa neuvottelujärjestelmää ja kokonaisuutta helpottaa, jos olemme kaikki samassa veneessä soutamassa samaan suuntaan. Sitä vähemmän tarvitsee tapella kun neuvotteluvoima on vahva. Korkea järjestäytymisaste työpaikoilla takaa rauhanomaiset keinot ja yhteistyön. Vaikka työnantaja usein toisin yrittääkin väittää ja syyttää luottamusmiesten edunvalvontatyötä rettelöinniksi. Myöskään ammattiyhdistysliikkeen roolia työsuojeluasioiden kehittäjänä työnantajat harvoin tiedostavat.
Nyt ratkaistavaksi jää, miten onnistumme kääntämään sanoman niin, että järjestäytyminen oikeasti tuo tasapainoa työelämään ja sitä jo alussa mainitsemaani työn iloa takaisin työpaikoille. Joitakin esimerkkejä kuinka toimia, tai ei toimia, löytyy KK19- lehden ansiokkaista kirjoituksista. Aiheet käsittelevät laajasti työelämän kysymyksiä niin omakohtaisten näkemysten kuin tutkivan journalismin keinoin. Rohkaisevia esimerkkejä löytyy myös nuorten järjestäytymisestä, kaikki toivo ei missään nimessä ole menetetty. Ja sitä yhteisöllisyyttä voimme kaikki aktiivisesti omilla teoillamme palauttaa takaisin työmaille. Se on valintakysymys, millaisessa yhteiskunnassa haluamme jatkossa elää.