Teksti: Jari Huomo Kuvat: Jani Virtanen, 4h.fi, Alko Oy
Sihautin tuossa männä lauantaina saunan jälkeen kepupullon auki. Siinä siemaillessani kultaista mallasta aloin pohdiskella. Miksi koko ajan mieleni sopukoissa kalvaa tunne siitä, että ennen töissä oli paljon hauskempaa? Mikä mahtaisi olla se syy, miksi ennen töissä naurettiin enemmän ja pilailtiin hyväntahtoisesti muiden kustannuksella? Nyt ollaan kuin sitruunan syöneitä tai naama kuin sillä norsun elimellä. Toki väki on putiikeissa vähentynyt ja työnantajan asenteet muuttuneet kovemmiksi. Mutta mihin se ilo on kadonnut ja varsinkin mihin katosi yhteisöllisyys?

Sitten se ajatus kirkastui kuin 013 lasipullossa. Ennen töissä sai olla pienessä hutikassa tai no ei saanut, mutta ei se niin paha asia ollut jos joku oli. Työkavereita nauratti kollegan toilailut ja esimiehet katsoivat sormien läpi kun ammattimies ”operoi”. Kaverista pidettiin huolta, ettei suurempia vahinkoja päässyt sattumaan. Olihan siinä oma jännityksensä seurata, jääkö kaveri kiinni, kun inssi on kierroksella. Tuo lisäsi omalla tavallaan yhteisöllisyyttä, kun kaveria piiloteltiin isommilta johtajilta. Tehtaat olivat kuin pieniä kyläyhteisöjä, jossa kaikki tunsivat toisensa ja myös pomot alaisensa. Kokonaiset suvut olivat tehtaalla töissä jopa useammassa polvessa. Pidettiin toisista huolta.
Muistan tapauksen, kun kaveri oli sellaisessa seilissä, ettei voinut kaiteesta irti laskea ilman, että kaatuisi maahan. No tuli mestari paikalle, kaveri suoraan käsikynkkää taksiin ja kotiin huilaamaan. Ammattimies kun oli, niin ei tehty suurempaa numeroa. Huonokuntoisimmat laitettiin kotiin huilaamaan, ja aamulla taas homma jatkui.
Kerran kaveri halusi uutena vuotena aaton iltavuoron vapaaksi. Mestari kysyi syytä ja vastaus oli, että kun juomaan pitäisi päästä. Mestarin vastaus oli: ”Ota pullo mukaan mutta pidät huolen, että kone käy etkä riko itseäsi”. Hyvin meni vuoro hymyssä suin mitä nyt vähän Pommac tuoksui.
Tarina kertoo myös työn raskaan raatajasta, joka oli pienessä hönössä yöllä sammunut kottikasaan. Aamulla johtaja kierrätti tehtaalla japanilaisia vieraita ja sieltähän työn sankari kömpi lämpimästä makuupaikastaan verestävin silmin. Johtajalla oli pelisilmää kehuessaan vieraille, kuinka Suomessa työntekijästä otetaan kaikki irti.
Tällaisten tapahtumien seurauksena syntyi paljon kuvaavia lempinimiä kuten Lärvi-Arvi tai Pirtu-Pörri. Ei tarvittu Kummelia tai tosi-tv:tä, kun töissä oli viihdettä koko rahalla. Pitäisiköhän kikyt muuttaakin nappopäiviksi, niin palaisivat vanhat hauskat ajat ainakin 24 tuntia per vuosi?
Nykyään ajat ovat muuttuneet ja moista menoa ei enää hyvällä katsella. Varoituksia jaellaan ja ohjataan hoitoon. Varhaisen välittämisen mallista puhutaan, mutta onko se oikeaa välittämistä, jos siinä käydään läpi tietty protokolla seurauksineen? Kuunnellaanko oikeasti niitä huolia, jotka taustalla vaikuttavat ja autetaanko oikeasti niiden kanssa. Esimiehet ovat etääntyneet alaisistaan samoin kuin myös työntekijät toisistaan. Se vanha ”oman kylän” mentaliteetti on valitettavasti kadonnut. Työhyvinvointiin liittyy paljon asioita, joita sietääkin pohtia ja paljon. Rahan ja tuloksen teko tuntuu nykyisin ajavan kaiken inhimillisyyden ohitse. Itse kaipaan vanhojen hyvien aikojen yhteisöllisyyttä, naurua ja piloja. Sen viinan ehtii kyllä juoda vapaallakin

