Teksti: Filip Djordjevic Kuva:Kai Lindroos
Kuukauden kurssilla sain mahdollisuuden kuunnella Katri Jurvakaisen näkemyksiä ilmastonmuutoksen uhista ja haasteista. Luento oli mielenkiintoinen ja avartava sekä herätti paljon ajatuksia. Ilmastomuutos on hyvin laaja aihe ja siihen vaikuttavia tekijöitä on todella paljon. Minussa herätti eniten ajatuksia maapallon reipas ylikulutus. Korostan, ettei kulutus ole suinkaan ainoa muuttuva tekijä, mutta silti yksi merkittävimmistä. Helpotusta eivät tuo kehitysmaiden ja kehittyvien maiden pyrkimykset tavoitella nykyistä länsimaailman elintasoa. Se tarkoittaisi sitä, että tulevaisuudessa tarvitsisimme arviolta viisi maapalloa, jotta maailman kulutustarpeet saadaan tyydytetyksi.
Vakavasta tilanteesta huolimatta en näe syytä epätoivoon, sillä uudet teknologiaratkaisut tuovat jatkuvasti uusia työkaluja hiilijalanjäljen hillitsemiseen. Emme toisaalta voi tuudittautua siihen, että uudet teknologiaratkaisut ratkaisisivat ilmastomuutoksen ikään kuin itsestään, vaan tarvitaan tietysti myös tekoja.
Luennossa tuotiin esiin pohdintaa, olisimmeko länsimaailmassa jopa valmiita nipistämään nykyisestä elintasostamme, jotta kehittyvien ja kehitysmaiden elintaso nousee samalle tasolle kestävällä tavalla. Jäin tätä pohtimaan, kunnes havahduin myös kyseenalaistamaan.
Salaliittoteoriaa vai aiheellinen kysymys?
Osa maailman rikkaimmista lobbaa avoimesti ilmastomuutoksen puolesta. En pidä sitä vääränä asiana, mutta voisiko se todella olla ainoastaan jaloa ja vilpitöntä? Jos inhorealistisesti kuvitellaan länsimaiden elintason laskua, niin mistä saamme takeet siitä, että vastavuoroisesti kehitysmaiden elintaso nousee? Piileekö tässä riski, että länsimaailman elintason laskiessa ei kehitysmaiden elintaso tosiallisesti nouse, mikä johtaa tulonsiirtoon. Maailman rikkaimmat rikastuisivat entisestään, kuten myös koronapandemia sen osoitti.